Sossusvlei, Swakopmund ja Walvis Bay

Alkumatkan auringonnousu

Torstaina 5.11. herättiin 3:30 ja alettiin valmistautua reissuun.
Toisen talon isäntä Wayne, sekä neljä eh-opiskelijaa kotkasta (Sini, Annika, Karri ja Jesse) tuli hakemaan meidät vähän ennen puolta viittä pikkubussilla ja suunnattiin kohti Sossusvleiviä. Autossa alkumatka meni nukkuessa, hyvää asentoa etsiessä ja auringon noustessa pysähdyttiin ihastelemaan sitä. Kun poistuttiin Windhoekista, maisemat muuttu kovasti. Oli vuoria, mutta oli paljon myös tasamaata. Taloja ei enää näkynyt, vaan luontoa. Nähtiin paljon eläimiä tien vierellä, mm. apinoita, vuohia, hevosia. Pysähdyttiin pikkukylässä pikaisesti ja jatkettiin joitain tunteja pitkää soratietä. Ajettiin autiomaassa, sillon tällön tuli joku auto vastaan. Välillä näky peltitalo vähän matkan päässä tiestä, omasta mielestä "keskellä ei mitään". Toisinaan näky jokunen ihminen kävelemässä tien vartta pitkin ja mietin kovasti, mistä kaukaa ne kävelee yksin ja mihin kauas on menossa. Koska lähistöllä ei näkyny mitään asustusta eikä muuta.

Mun mieleen jäi yks hieno kohtaaminen tän pitkän soratien varrella. Nuorimies kanto isoa, todella vanhan näköstä vaaleenruskeeta säkkiä siellä keskellä ei mitään ja ilmeisesti keräs sinne jotain. Wayne tööttäs, ajo lähemmäs miestä, viitto miehen tulemaan auton luo, anto sanaakaan sanomatta oman melkein täyden Coca-Cola pullon miehelle, joka laitto sen taskuun sanaakaan sanomatta ja lähti jatkamaan hommiaan. Me jatkettiin matkaa heti ja mulle jäi todella vaikuttunu olo tosta.

Leirintäalueen ravintola/respa

Puolen päivän aikaan saavuttiin Sossusvleivin leirintäalueelle. Aavikkoa oli silmän kantamattomiin, todella kuuma ja erittäin viihtyisän näkönen leirintäalue. Syötiin ravintolassa, pystytettiin teltat ja mentiin uima-altaalle. Alkuillasta lähdettiin autolla dyyneille. Matkan piti kestää 2 tuntia, mutta se kesti ½ tuntia. Hiekkadyynit Namibian aavikolla on aivan mielettömän upeita. Wayne jäi autoon dyyni 45:n viereen ja me muut lähdettiin kiipeemään ylös. Aluksi mentiin dyynin reunalla, varjopuolella ja hiekka sortu koko ajan, joten oli melko haastavaa mennä ylöpäin. Otit askeleen eteen ja vajosit puolet takasinpäin. Jossain vaiheessa kavuttiin dyynin harjalle ja siinä kävely oli paljon helpompaa. Aurinko oli kuumentanu hiekkaa, eikä tehny mieli jäädä kauheesti seisoskelemaan paikalleen. Päivällä sinne ei olis voinu kiivetä, koska jalat olis palanu. (Oli helpointa mennä ilman kenkiä.)

Dyyni 45

Auringonlasku

Dyynin huipulla oli uskomaton fiilis. Maisemat oli jotain, mitä en oo ikinä ennen nähny. Dyyniä dyynin perään, kaikki alhaalla näytti todella pieneltä. Auringon valo näytti dyynien värit upeesti ja tuntu ku olis ollu jossain satumaassa. Otettiin paljon kuvia ja odotettiin auringonlaskua. Vähitellen huipulle alko tulee muitakin ihmisiä ihastelemaan auringonlaskua ja lopulta nähtiin kaunis auringonlasku. Mentiin toista reittiä alas ja matkalla leirintäalueelle tuli pimeetä. Suihkun jälkeen kiiruhdettiin syömään maukkaat T-luupihvit. Tähtitaivas Sossusvleivissä ilman kaupungin valoja oli vielä paljon parempi mitä Windhoekissa. Syödessä ehti vähän ripottaa vettäkin ja nähtiin kunnon salamointia. Välillä salama välähti niin kirkkaasti, että valas koko alueen. Nukuttiin Kirsin kanssa omassa teltassa, mulla oli lasten makuupussi, mutta eipä sitä siinä kuumuudessa tarvinut. Meijän telttojen välissä seikkaili springbok (hyppyantilooppi) ja oryx (keihäsantilooppi), kauempaa kuulu kissojen tappelua.

Auringonnousu dyyneillä

Aamulla herättiin taas ennen auringonnousua ja lähdettiin takasin dyyni 45:lle. Kirsin kanssa kiivettiin melkein ylös asti kattomaan, muut jäi alas. Aamulla oli paljon enemmämn ihmisiä kiipeemässä dyynille. Hiekka ei ollu kuumaa, eikä aurinko ollu pehmentäny sitä yön aikana, joten kävely oli paljon helpompaa. Auringonnousun jälkeen leirintäalueen ravintolaan syömään aamupala, telttojen kasaus ja alotettiin ajomatka Swakopmundiin.

Kauriin kääntöpiiri

Walvis Bay

Maisemat aavikolla on upeita. Välillä sai tuijottaa kauas horisonttiin eikä siellä ollut mitään. Välillä näytti, että vuoret on järven päällä, vaikka vettä ei ollu lähimaillakaan. Seeproja nähtiin kaukaa, oryxeja näky vähän väliä ja erilaisia lintuja. Yhdeltä pariskunnalta oli puhjennu rengas ja Wayne autto heitä vaihtamaan uuden. Pysähdyttiin Kauriin kääntöpiirillä (ei kylläkään kyltin alla seistessä tiedetty mikä paikka se on), nähtiin hienot rotkot ja usean tunnin ajon jälkeen päästiin asfaltille. Saavuttiin Walvis Bayhin, jonka läpi ajettiin. Ison tien vierellä oli asutusalue, jossa talot oli suorissa riveissä ja lähekkäin. Wayne kerto, että se on ennen ollut samanlainen, kuin Katuturan slummi, mutta valtio makso kunnon talot. Välillä meidän vasemmalla puolella oli Atlanti ja samaan aikaan oikealla näky hiekkadyynit. Swakopmundiin saavuttaessa nähtiin myös kameleita. Swakopmund teki heti vaikutuksen. Namibialaisille iso kaupunki, meille melko pieni. Ihanan siisti ja viihtyisä paikka. Ihmiset ystävällisiä. Majotuttiin näiden omaan taloon parin minuutin kävelymatkan päähän meren rannasta. Ilta kului Unoa pelatessa ja lopulta saatiin Waynen tekemää ruokaa.

Lauantai-aamuna saatiin ekaa kertaa herätä ilman herätyskelloa. Oli ihanaa nukkua pitkään ja rauhallisen aamupäivän jälkeen lähdettiin Ground Rush Adventuresin toimistolle, toivoen, että päästään hyppäämään laskuvarjohypyt. Keli oli kuitenki liian tuulinen ja pilvinen, ettei päästy. Onneksi päästiin toteuttamaan toiset suunnitelmat silloin. Kirsi ja minä mentiin hiekkalautailemaan dyyneille, muut meni mönkijäajelulle. Hiekkalautailu oli todella hauskaa! Ikinä en oo lumilautaillu, mutta tästä oli hyvä alottaa. Lauta ei kulje yhtä lujaa ku lumella ja hiekalle on pehmeempää kaatua. Meillä oli todella hyvät ohjaajat ja saatiin kyyti kotiinki. Lautailusta jäi olo, että täytyy palata Swakoppiin vielä ja mennä uudestaan kaatuilemaan. Illalla syötiin taas hyvää ruokaa, jonka Wayne oli valmistanu, juotiin punaviiniä (3€ pullo) ja istuttiin Kirsin kanssa kylvyssä monta tuntia.

Sunnuntaina päästiin viimein hyppäämään lentokoneesta. Sää oli täydellinen. Meistä kuudesta minä ja Kirsi hypättiin ekana. Puettiin haalarit ja valjaat, ammattihyppääjät pilaili koko ajan. Tunkeuduttiin pienkoneeseen, istuttiin meijän hyppytovereiden sylissä ja lisäks koneessa oli kaks kuvaajaa. Tunnelma oli tiivis ja fiilis mahtava. Nousu 4000 metrin kesti noin 15 minuuttia ja viimein oltiin tarpeeks korkeella. Kirsi meni parinsa kanssa ensin, ne vaan hävis oviaukosta. Sitte minä ja mun hyppykaveri mentiin. Sanoin kuvaamaton fiilis vaan tiputtautua koneesta, 4 kilometrin korkeudesta. Vapaapudotus kesti noin 30 sekuntia ja tuntu et voisin vaan jatkaa sitä. Kuvaaja tuli vilkuttelemaa ja heittää ylävitoset. Lopulta varjo avattiin ja hyppykaveri sano mulle: "Welcome to my office.". Paras toimisto, missä oon ikinä käyny! Jäi polttelemaan halu hypätä uudestaan. Ja naamaa jäi myös polttelemaan, koska oltiin tuijotettu suoraan taivaalle yrittäen kattoa millon hyppääjiä tulee.

Auringonlasku kylpylässä

Kun kaikki oli hypänny, kiiruhdettiin Kirsin kanssa kylpylään. Otin hieronnan ja yhdessä otettiin jalkahoidot. Oli ihana päästä rentoutumaan ja nähtiin taas upea auringonlasku, tällä kertaa Atlantin rannalla. Illalla mentiin suomiporukalla syömään The Tug -nimiseen ravintolaan meren rannalle. Ruoka ei pettäny tälläkään kertaa, päästiin maistamaan meriruokaa.

Reissun viimesenä päivänä, maanantaina, mentiin Walvis Bayhin veneretkelle. Risteily kesti 3 tuntia ja oli melko paljon kalliimpi, mitä alunperin piti. Oli se kuitenkin rahan arvoista, koska nähtiin paljon hylkeitä, pelikaaneja, delfiinejä, ryhävalas, kuultiin ostereitten kasvatuksesta ja päästiin maistamaan niitä skumpan kanssa. Muut sai myös muita mereneläviä, itse en pystyny niitä maistamaan koska kaikki oli friteerattu. Merellä oli todella kylmä, mutta se oli ihan mukavaa vaihtelua jatkuvaan kuumuuteen.

Dyyni 7

Kotimatkan alussa pyörähdettiin vielä dyyni 7:lla. Tarkotuksena ei ollu kiivetä ylös, mutta päädyttiin kuitenki huipulle Kirsin ja poikien kanssa. Nyt hiekka oli kuumaa, eikä oikeen voinu pysähtyä, ylös asti kun pääs, täyty heti istua alas. Hiekan päällä oli joitain hopeita hippusia, jotka kimmelsi auringonvalossa, todella kaunista. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Okahandjassa Craft marketilla. Sieltä sai ostettua ihania Afrikka-tavaroita, mutta monet kojut meni kiinni ennen ku ehti ostaa. Kaikesta piti tinkiä, mikä ei tuntunu itselle luontevalta ja ahisti kun niin tyrkytettiin kaikkea. Mutta monet myyjät oli tosi mukavia ja ilosia, kun tuettiin niitä. Päästiin pimeellä kotiin ja aika suorilta nukkumaan.

Okahandja Craft market

Täytyy myöntää, että teki oikein hyvää lähteä reissuun heti alussa.



Tekstit ja kuvat meni jotenki hassusti, pahoittelut, jos oli vaikeaa lukea!

Kuvia matkalta

Ensitunnelmia Namibiasta

Saavuttiin Windhoekiin sunnuntaina 1.11. illalla. Lentokenttä oli todella pieni, ja löydettiin hyvin meidän hakijat.  Matka kentältä majapaikkaan kesti 20-30 minuuttia ja koko matkan ihastelin uskomattoman kaunista tähtitaivasta. Saavuttiin Windhoekin keskustan tuntumaan ja ympäristö näytti siistiltä. Majapaikassa tavattiin ohimennen ainakin perheen äiti ja kun päästiin omaan rakennukseen, kuultiin heti suomea. Samassa talossa toisessa huoneessa asuu suomalainen tyttö ja poika, joilla on vaihto jo loppusuoralla. Jaetaan heidän kanssa keittiö ja piha. Mulla ja Kirsillä on oma huone, jossa on kaksi sänkyä, pieni pöytä, vaatekaappi, oma vessa ja suihku. Heti aluksi suihkun kanssa oli ongelmia, ja vieläkin sen kanssa saa olla todella varovainen. Putket tärisee välillä kamalasti, kun hanoja kääntää ja katolta ilmeisesti hajosi sen seurauksena yksi putki, joten vettä valui ulos maahan ku ämpäristä kaatamalla. Toisessa rakennuksessa asuu kaks ruotsalaista tyttöä, jotka on myös lähdössä kohta pois. Pihalla on uima-allas, joka on tosi ihana näin kuumalla.

Meidän huoneen ikkunat keskellä kuvaa

Majatalon pihaa

Paineltiin aika suoraan nukkumaan rankan viikon jälkeen ja maanantaina päästiin käymään Maerua mall:illa mm. ruokaostoksilla ja hommattiin Namibialaiset pre-paid liittymät. Iltapäivällä Louise (Namibian yliopiston opettaja, joka hoitaa vaihto-opiskelijoiden asioita) tuli vierailemaan ja katsottiin hänen kanssaan käytännön asioita läpi. Sovittiin, että aloitetaan harkka lastenosastolta (3 viikkoa) ja aloitetaan jo tiistaina.

Tiistaina mentiin sairaalalle ja tavattiin sister Thele (sisterit on sairaanhoitajia täällä), joka esitteli meille sairaalaa ja käytiin meidän harkkasuunnitelma läpi. Ekana päivänä oltiin vaan pari tuntia sairaalalla, eikä vielä tehty mitään. Loppupäivä kulutettiin Maerua mall:illa ostoksilla, Illalla tavattiin muita vaihtareita, jotka asuu tässä lähellä eri talossa. Suomalaisia on yhteensä 10, ruotsalaisia 2, norjalaisia 4 ja hollantilaisia 6. Kaikki muut lähtee pois joulukuun alussa, hollantilaiset kuun puolivälissä, joten jäädään Kirsin kanssa hyvin pian ainoina vaihtareina tänne. Täällä alkaa kesäloma, niin yliopistokin on kiinni.

Keskiviikkona alotettiin harjottelu kunnolla. Mentiin Katuturan sairaalaan klo 6:45 alle 2-vuotiaiden lasten osastolle. Käveltiin portaat kaheksanteen kerrokseen, koska hissit ei ilmeisesti välttämättä oo kovin turvallisia. Lastenosastolla on neljä huonetta + toisella puolella eristyshuoneet. Yhessä huoneessa on 10-20 lasta ja lasten äidit/isät. Kaikille ei riitä sänkyjä, joten jotkut äidit on lastensa kanssa lattialla patjoilla, osa käytävällä. Omaa tilaa/rauhaa ei osastolla saa, mutta oli mukava nähdä, miten äidit auttaa tarvittaessa toisiaan.

Katuturan sairaala

Päivä alotettiin lasten punnituksella, sitte vuorossa oli muut mittaukset ja kirjaamiset. Oltiin noin tunti ehditty olla vuorossa, kun yksi sister sano meille, että menkää dressing roomiin. Ei tiedetty mikä on dressing room joten kysyin, mitä mennään sinne tekemään ja vastaus oli, ettei meidän tarvi tehdä mitään, vaan tarkkailla. Hämmentyneinä mentiin kehotuksen mukaan ja löydettiin pinnasänky, yksi sister ja pinnasängyssä vauva. Mentiin sängyn viereen ja katoin vauvaa tarkemmin. Kädet oli ristissä ja ranteet sidottu yhteen valkosella nauhalla, sister oli sitomassa jalkoja nilkoista samanlaisella nauhalla. Vasta siihen viereen päästessä tajusin, että vauva oli kuollut. Sister selitti meille iloisesti hymyillen: "muistatteko tän vauvan, äsken punnitsitte sen ja sitte lääkäri tuli ja sano, että se on niin sairas ettei selviä". Nähtiin vauvan äiti vilaukselta, kun hän oli lähdössä. Hän piti sylissä muovipussia, missä oli peitto, jota vauva oli käyttänyt. Tilanne tuntu todella epätodelliselta, rehellisesti sanottuna olo oli kamala ja odotin vaan, että päästään pois sieltä. Kuolema on luonnollinen asia ja ei ollut ensimmäinen ruumis, jonka näin, mutta se miten sister suhtautu asiaan oli vaikea asia. Tiesin etukäteen, että täällä suhtaudutaan hieman eri tavalla kuolemaan, mutta täytyy myöntää, ettei harjottelun alotus ollut kaikista mukavin mahdollinen.

Osastolla äidit itse hoitaa lapsia, joten meidän tehtävät rajottu mittauksiin. Yhen lapsen vanhemmat oli jättäny lapsensa sairaalaan, joten hänelle pääsin vaihtamaan vaipan ja syöttämään. Lasta hoitaessa synty paljon ajatuksia ja tunteita. Hänellä on ilmeisesti CP-vamma ja myöhemmin kuultiin, että aikasemmin hän pysty kävelemään. Enää ei. Osastolla on niin vähän henkilökuntaa potilaisiin nähden, että tää lapsi joutuu varmaan olemaan koko ajan sängyssä. Kovasti katseella tarkkaili ja rauhottui, kun siinä oli lähellä. Tuntu, että haluisin antaa sille lapselle paljon enemmän kuin vaan pienen hetken vaippaa vaihtaessa ja syöttäessä. Kurjaa ajatella, ettei kaikki lapset saa samanverran läheisyyttä.

Ekan vuoron jälkeen teki hyvää jutella Kirsin kanssa molempien fiiliksistä ja todettiin, että on oikeesti hyvä olla täällä yhdessä. Mentiin illalla käymään toisella majatalolla ja päätettiin lyhyellä varotusajalla lähteä seuraavana aamuyönä reissuun neljän kotkalaisen ensihoitajaopiskelijan ja toisen majapaikan isännän Waynen kanssa. Lähtö Sossusvleiviin ja Swakopmundiin oli torstaiaamuna neljän jälkeen. Ilta meni siis pakatessa ja ehti hetken myös Skypettää kotiin.

Joka ilta näkee upeen auringonlaskun pihasta

Reissusta kirjotan oman tekstin ja muita tapahtumia yritän mahdollisimman pian kirjotella. Täällä vaan aika kuluu nopeasti ja melkein koko ajan on jotain menoa. Nyt on jo 4 viikkoa reissua takan, 12 edessä.

Tähän mennessä ollaan suoritettu 3 viikon lasten hoitotyön harjoittelu. Oltiin Katuturan sairaalassa 2 viikkoa ja yksi Central sairaalassa keskosten kanssa ja vauvojen teho-osastolla. Osana harjottelua ollaan myös käyty Home of Good Hopessa, josta kirjotan myöhemmin tarkemmin. Lyhyesti kerrottuna se on Katuturan slummialueella paikka, jossa jaetaan päivittäin n. 600 lapselle ruokaa. Mun sydän on jääny sinne. Ollaan kolmessa viikossa harjoittelun ja Swakopmundin reissun lisäksi mm. juhlittu pikkujoulut ja kahdet synttärit muitten vaihtareitten kanssa, käyty Namibian Talentin finaalissa, syöty uskomattoman hyviä ruokia, otettu aurinkoa ja tutustuttu vähän Windhoekiin. Viime perjantaina kävin syömässä serkun vaimon Heinin kanssa ja sain kotoa tuliaisina adventtikalenterin ja Fazerin sinisen suklaalevyn. Lämmitti mieltä :)

Eilen lauantaina ehdittiin piipahtaa Hosiannan seurakunnalla Elcin kirkolla ja tavattiin pastori Haitula, sekä nuorisotyönohjaaja Alex. Nuoria ei ehditty nähdä, koska vietettiin Kirsin synttäreitä ja Afrikassa aikataulut on häilyviä. Harmikseni kuulin, että nuorten toiminta jää ensi viikon jälkee joulutauolle, koska nuoret lähtee kesälomalle koteihinsa pohjoiseen.

Ekalla viikolla vielä opparin viimeistelyä